29. syyskuuta 2014

Juosten syksyyn


Syksy voi parhaimmillaan olla kaikkein mieluisinta aikaa juoksuharrastukselle. Erityisesti sellaisina päivinä kun lämpöä on noin 15 astetta ja on kuivaa ja tyyntä, niin huomaan askeleen nousevan kaikkein keveimmin. Lähiaikoina on saanut vetää lenkkejä juuri tuollaisissa olosuhteissa ja olen nauttinut noista optimaalisista ilmoista täysin siemauksin. Vaikea edes muistella sitä kuinka heinä- ja elokuun huippuhelteissä yritin räpiköidä pientäkin juoksulenkkiä, vesipullo toisessa kädessä, kun kaikki energia meni etenemisen sijaan kuumuuden aiheuttamaan hikoiluun. Nyt syksyllä on ollut ihan toinen sävel ja takana on monia onnistuneita lenkkejä.

Vaikka sää olisi kuinka täydellinen, niin aina juoksulenkki ei kuitenkaan onnistu sillä tavalla kuin haluaisi. Kohtasin eilen nimittäin pitkästä aikaa jo heti lenkin alkuvaiheessa erään sellaisen vaivan, joka nuorempana juostessa oli läsnä melko usein mutta joka nyt lähivuosina on enää harvemmin vaivannut: kylkeen pistämisen. Se tuntuu vähän samalta kuin olisi puukko kylkiluiden välissä ja kun se kerran lenkin aikana tulee, niin ei se oikein ota lähteäkseen pois. Varsin ärsyttävää. Sen olen oppinut, että pistämisen voi aika hyvin välttää sillä että syömisen ja lenkin välillä on tarpeeksi pitkä väli. Eilenkin noudatin tätä ihan samalla tavalla kuin ennenkin, eli olin syönyt kevyen aamupalan kaksi tuntia aiemmin, mutta jostain syystä pistäminen tuli silti. No, mutta tulipahan sitten käveltyä rauhallisesti loppuosa lenkistä ja katseltua kauniita syksyisiä maisemia normaalia tarkemmin - ei yhtään hassumpi vaihtoehto sekään. Vaikka juoksemisesta saa usein suuremman endorfiiniryöpyn, niin kävelystä puolestaan tulee aina rauhallinen olo. Puolensa siis kummassakin!




Jos juoksua joskus häiritsee kylkeen pistäminen, niin sen sijaan salilla käymisessä vastaavanlaisia treenin keskeyttäviä vaivoja ei minulla oikeastaan ikinä ole. Ei tule edes mieleen sellaista kertaa, jolloin salitreeni olisi mennyt jollain tavalla "pieleen". Sieltä saa joka kerta sen hyvän olon mitä menee hakemaankin. Toki joskus on energiaa enemmän ja joskus vähemmän, jolloin on hyvä kuunnella itseään ja muokata treeni fiilikseen sopivaksi.

Yritänkin aina pitää mielessä sen, että tärkeintä liikunnassa ei ole se maksimaalisen onnistunut suoritus vaan se, että treenistä tulee hyvä olo. Toki jos on suunnitellut tekevänsä tietynlaisen urheilusuorituksen ja sitten tuleekin joku suunnitelmat muuttava häiriötekijä niin onhan se harmi, mutta aina voi kääntää sen edukseen ja toivoa että ensi kerralla rullaa paremmin. Eiköhän se puukko ole seuraavaan juoksukertaan mennessä poistunut sieltä kylkiluiden välistä!



23. syyskuuta 2014

Matkalle marraskuussa!


Mainitsinkin viime postauksessa että varasimme matkan marraskuulle. Nyt on aika kirjoitella siitä vähän lisääkin!

Olimme jo jonkin aikaa miettineet, että jonnekin päin Eurooppaa olisi kiva mennä vielä ennen joulua, ihan vain viettämään pidennettyä viikonloppua. Tässä postauksessa kirjoittelin noin kuukausi sitten siitä, kuinka olimme jo aikeissa lähteä Skotlantiin katsomaan lempibändini Biffy Clyron keikkaa ja kuinka karvas pettymys olikaan kun en saanut sinne lippuja. Sen myötä jäi kuitenkin sellainen fiilis, että jonnekin sinne päin olisi päästävä, eli Britteinsaaret-Irlanti akseli kiehtoi jotenkin todella paljon. Pubikulttuuri, ystävällisyys, aksentti ja jotenkin se, että ne ovat osa Eurooppaa vaikka ovatkin oma saarensa, viehättää vaan niin paljon.

Pyöriteltiin päätöstä aika paljon siitä, että minne sinne mentäisiin. Skotlanti minua on kiinnostanut jo kauan ja tuon lempibändini vuoksi mulle on kehkeytynyt Skotlantia kohtaan vahva tunneside, vaikken siellä koskaan ole käynytkään. Tuntuisi uskomattomalta ihailla Edinburghissa sammuneen tulivuoren päällä olevaa linnaa ja historiallisia rakennuksia, tai käydä entisessä teollisuuskaupungissa Glasgowssa tuopillisella ja katselemassa että näiltä nurkilta se mun lempibändi on ponnistanut itsensä maailmalle. Toisaalta sen jälkeen kun olin kokenut pettymyksen sen suhteen etten saanut lippuja sinne keikalle, niin olin päättänyt että haluaisin "säästellä" Skotlantia siihen asti että tulisi vastaavanlainen keikkatilaisuus joskus tulevaisuudessa. Että menisimme sinne vasta silloin, vaikka nyt jo kovasti tekisi mieli.

Mietittiin vakavasti myös Dublinia. Irlannin nummet olisi ihana nähdä ja kaupungin tunnelma on kuulemma leppoisa. Olisihan se ihan oma maansakin. Alettiin vahvasti kallistua Dublinin suuntaan.

Sitten tulikin yksi asia mikä sotki kuviot. Sain kuulla että Biffy Clyrolla olisi marraskuussa keikka Lontoossa. Lontootakin oltiin jo ehditty miettiä - ollaan tosin käyty siellä jo kerran aikaisemmin, mutta siitä on jo melkein 8 vuotta aikaa. Siitä lähtien se on ollut yksi mun lempikaupungeista ja olen halunnut päästä sinne uudelleen. Suunnitelmat suoristuivat sen sileän tien kun kuulin keikasta. Toki kokemuksesta oppineena aavistin, että mahikset lippujen saantiin olisivat huonot. Mutta päätin silti yrittää, koska Lontoo oli meidän molempien mielestä hyvä valinta! Liput tulivat myyntiin parin päivän päästä ja tällä kertaa en osannut jännittää. Ajattelin että jos saan ne niin jee, päästäisiin Lontooseen ja keikalle, se olisi upeaa. Mutta jos en, niin sitten päästäisiin tutustumaan Irlantiin tai Skotlantiin, mikä olisi vähintäänkin yhtä hienoa.


Lontoo joulukuussa 2006.


Ja niinhän siinä kävi että en saanut lippuja. Menivät jälleen loppuun sekunneissa. No, tällä kertaa en itkeskellyt vaan lähinnä koin, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Nyt ainakin voitaisiin mennä jonnekin missä ei oltaisi vielä koskaan käyty. Olin jollain oudolla tavalla jopa helpottunut. Ehkä Lontoo ei kuitenkaan olisi kiehtonut juuri nyt niin paljon kuin nuo kaksi muuta vaihtoehtoa, joissa ainakin olisi uutuudenviehätystä.

Mihin kohteeseen me sitten päädyttiin? Oltiin jo tosi lähellä valita Dublin, koska Skotlantiahan olin päättänyt säästää. Mutta kun telkkarissa alkoivat pyöriä jutut Skotlannin itsenäistymisen äänestyksestä niin yhtäkkiä tajusin, että ei hemmetti, tuonnehan mä haluan. Miksi mä säästelisin sitä? Onko matkakohteiden säästelyssä ylipäätään mitään järkeä? Jos se on se paikka minne olen alun alkaenkin halunnut eniten, niin miksi ihmeessä tyytyä johokin muuhun? Koska kyllähän Skotlanti kiinnosti mua aidosti paljon enemmän kuin Irlanti. Samoin Joonasta. Koska nyt on nyt, niin en voi tyytyä odottamaan että sinne tulisi joskus taas joku keikka ja menisin vasta silloin (plus että saisinko ikinä lippuja?). Se ei saisi vaikuttaa mun matkapäätöksiin juuri nyt, tässä hetkessä. Päätös oli tämän aivojumpan jälkeen helppo tehdä. Lähdemme siis kahden kuukauden kuluttua Skotlantiin!




Olen niin innoissani! Pääkohteena on Edinburgh, mutta tarkoituksena olisi tehdä myös päiväreissu tunnin päässä sijaitsevaan Glasgowhun. Siinä vaiheessa kun klikattiin lennot ja varausvahvistus kilahti sähköpostiin niin muistin samantien, minkä takia matkustus on niin koukuttavaa. Mikään ei voita sitä fiilistä kun tietää että on matka jota odottaa! Siitä tuntee myös sen että teki todellakin oikean päätöksen matkakohteen suhteen. Skotlanti, täältä tullaan pian!



21. syyskuuta 2014

Rauhallinen viikko


Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä työstressiä käsittelevän artikkelin. Vaikka mitään työstressiä ei ainakaan aktiivisesti ole päällä, niin yksi kohta artikkelissa pisti silmääni. Siinä nimittäin mainittiin, että yhtä lailla ihminen voi kokea stressiä siitä jos aikatauluttaa työn jälkeisen vapaa-aikansa liian täyteen. Sehän ei sinänsä ole mitään uutta tietoa, mutta jäin vain pohtimaan sitä. Vaikka vapaa-aikana olisi paljon kivojakin juttuja, niin jos niitä on liikaa ja tiettyihin päiviin ja kellonaikoihin sidottuja, ehkä jopa samalle päivälle useita, niin se väistämättä vähentää niistä saatavaa hyvää oloa.

Miksi sitten tulee usein ahdettua päivät täyteen ohjelmaa? Minun tapauksessani ainakin siksi, että yksinkertaisesti haluan nähdä ihmisiä, käydä uusissa paikoissa ja tehdä kaikkea kivaa. Työpäivän jälkeen siihen ei loppujen lopuksi jää montaa tuntia aikaa. Ja siihen vielä yhdistettynä se, että tykkään suunnitella ja aikatauluttaa. Lisäksi molemmat ääripäät tekemisen määrässä on tullut aikoinaan koettua. Joskus nuorempana kun asuin maalla niin muistan että välillä tuntui siltä että ei ole mitään tekemistä. Sitten kun lukioikäisenä muutin Helsinkiin, niin harrastin ja näin kavereita niin paljon, että muistikuvat lukiovuosista ovat yhtä sumua.

Toki siihen verrattuna koen että nykyään tasapaino vapaa-ajan tekemisen määrässä on parempi, nyt kun tunnistan omat rajani paremmin.



Tekemisen vastapainoksi huomaan siis tarvitsevani niitä päiviä, jolloin ei ole töiden jälkeen mitään suunnitelmia. Muuten ne aktiiviset päivät kuormittavat, kun ei koskaan ehdi vain olla. Silloin asioita ehtii myös kertyä rästiin, joten kun koittaa se päivä että ei ole mitään suunnitelmia, niin sitten se täyttyykin pyykinpesusta, laskujen maksamisesta tai ruoanlaitosta ja blogejakin olisi kiva ehtiä lukea. Se on ehkä merkki siitä, että sellaisia ilman suunnitelmia olevia päiviä pitäisi olla useammin.

Tämä viikko oli siitä erilainen, että päätin jo etukäteen että kerrankin en tee suunnitelmia. Ja onnistuin pitämään siitä kiinni! Arkisin töiden jälkeen en ollut sopinut mitään menoja. Toki liikunnat hoidin normaaliin tapaan, ne kun ovat itsestäänselvyys siinä missä syöminenkin. Niin ja pyörän kävin viemässä huoltoon, siinä kaikki. Sama juttu viikonloppuna. Olin päättänyt että jos viikonlopuksi keksii jotain kivaa niin voi tehdä, mutta ei etukäteen lyö lukkoon mitään. Lauantai-illalla päätettin sitten mennä syömään ja leffaan ja mikäs sen rentouttavampaa. Varsinkin kun olin perjantai-illan ollut ihan vain kotona, vieläpä ihan yksin, niin lauantaina tuntui aidosti siltä että halusikin käydä piipahtamssa ihmisten ilmoilla.



Rauhallisemman viikon vaikutuksen huomasi myös viikonlopun yöunien tarpeessa. Nukuin molempina öinä tasan 8 tuntia, kun yleensä viikonloppuöinä saatan nukkua jopa 10-11. En ilmeisesti tarvinnut unta niin paljon, kun oli ottanut koko viikon vähän rauhallisemmin ja ehtinyt sen vuoksi arki-iltoina aiemmin nukkumaan. Tällaisia viikkoja pitää ehdottomasti muistaa pitää aina tasaisin väliajoin. Olokin on paljon rauhallisempi ja tyytyväisempi.

Kun ottaa välillä pidemmän ajan vähän rauhallisemmin niin ehtii miettiäkin kaikenlaista. Se johti siihen, että saatiin lyötyä lukkoon loppuvuoden matkasuunnitelmat. Varattiin lennot marraskuulle ja olen niin innoissani että tekisi mieli hyppiä! Aiheesta lisää seuraavassa postauksessa!

Kuvat Joonaksen ottamia.



19. syyskuuta 2014

Best version of yourself


Välillä tulee pohdiskeltua, miten erilainen sitä onkaan nyt kuin joskus nuorempana. Voi huomata yksittäisiä asioita, joissa on muuttunut parempaan suuntaan vuosien karttuessa. Ne ovat varmaan aika samoja kuin monilla muillakin: Ainakin itsevarmuutta on tullut lisää ja tunnen itseni myös paljon paremmin kuin joskus teinivuosina. Uskon tosiaankin siihen, että elämänkokemuksen karttuessa ihminen todellakin kehittyy päivä päivältä, jos vain niin haluaa. Sen myötä pystyy myös tunnistamaan ja parantamaan ehkä niitä huonompiakin puoliaan. Vanhetessa viisastuu, jos vain asenne on oikea! 

Ja sitten on niitä kunnon kasvupyrähdyksiä, mitä ovat ainakin minulle olleet pari pitkää matkaa ulkomaille. Esimerkiksi Intian ja Nepalin reissulla tuli pohdiskeltua niin paljon omaa elämää ja omaa itseään ihmisenä, että tuliaisena toi rinkallisen elämänkokemusta mukanaan. Se vaikuttaa vielä tänäkin päivänä ja oli sen matkan suurin anti. Ihmisenä kasvamisen osalta ihan arkikin toisaalta kasvattaa, se on selvää. Erityisesti silloin kun muistaa pysähtyä tunnistamaan kasvun paikat, eikä vain rynni eteenpäin laput silmillä.




Juuri tällainen ihmisen oma kehittyminen ajan myötä oli erityisen paljon mielessä viime viikonloppuna, kun meillä oli yläasteen luokkakokous. Olimme sopineet luokkakokouksen ajankohdasta jo silloin yläasteen päättyessä 10 vuotta sitten ja nyt koitti se jälleennäkemisen päivä. Meillä oli yläasteen luokan kesken poikkeuksellisen hyvä luokkahenki, joten olin odottanut luokkakokousta innolla! Yläasteen jälkeen melkein kaikki 15 lähtivät eri kaupunkeihin ja kouluihin, joten vain muutamat olivat pitäneet keskenään yhteyttä sen jälkeen. Esimerkiksi minä ja kolme lapsuudenkaveriani olimme yhdet näistä harvoista. Ketään muuta en ollutkaan sen koommin nähnyt, joten oli erikoista nähdä taas kaikki. Vähän jännittikin!

Jännitys poistui kuitenkin samantien kun tuttu naama toisensa jälkeen ilmestyi tapaamispaikalle keskelle Esplanadia, kauniin syksyiseen alkuiltaan. Oli alusta pitäen niin luontevaa, että jossain vaiheessa iltaa ihan havahtui siihen että tässä sitä tosiaan istutaan ihan kuin ei olisi päivääkään mennyt. Kaikki olivat jotenkin niin samanlaisia, nimenomaan hyvällä tavalla. Paljon oli myös tapahtunut ja jokainen kertoikin vuorollaan oman tarinansa 10 vuoden ajalta, mitä tapahtui viime näkemän jälkeen. Muutamalla oli lapsia, muutama oli mennyt naimisiin, ihmiset olivat opiskelleet kuka missäkin, asuneet ulkomailla, seurustelleet, eronneet, päätyneet asumaan maalle tai kaupunkiin. Ja siinä sitä kuitenkin taas oltiin. 

Samat luokan sisäpiirivitsit ja hokemat muistuivat mieleen heti kun joku heitti niitä ilmoille, samoin kuin hauskat kommellukset, mitä olimme luokkana kokeneet. Joku oli tuonut mukanaan yläasteen lopussa kirjoittamamme luokkavihkosen, missä oli jokaisesta meistä osuva ja humoristinen kuvaus - tuli naurettua melkein vedet silmissä. Otimme myös lauantai-illan pimeydessä yhteiskuvan koko luokasta, tietenkin samassa järjestyksessä seisten kun ysiluokan viimeisessä kuvassa. Aivan mahtavaa, oli niin ikimuistoinen ilta.



Silloin nuorena en osannut niin ajatella sitä miten paljon ihmiseen vaikuttaakaan että tuossa herkässä yläasteiässä ihmisellä on paljon hyviä ihmisiä ympärillään. Kun on luokka jossa on yhteishenkeä, täydennettynä vielä kolmella erityisen läheisellä kaverilla joiden kanssa oltiin "me neljä" (ja ollaan vieläkin :) ), niin se luo kyllä turvalliset eväät elämälle.

Vaikka vuosien myötä kehittyy ja voi parantaa heikkoja puoliaan, hyväksyä itsensä paremmin ja olla sinut asioiden kanssa, niin kyllä sitä kuitenkin pohjimmiltaan on aina se sama ihminen. Niin kuin meistäkin entisistä luokkakavereista huomasi. Ehkä on vain aavistuksen parempi versio omasta itsestään.


14. syyskuuta 2014

Helsingin paras brunssipaikka


Käytiin lauantaina brunssilla paikassa, jonne olen jo ikuisuuden halunnut mennä: Kalliossa Kolmannella linjalla sijaitsevassa Sandrossa. Itseasiassa suunnittelimme sinne menemistä jo viime keväällä, mutta silloin pöytävaraukset olivat täynnä koko loppukevään viikonlopuiksi, joten se sitten jäi. Nyt syksyn tullen asia muistui taas mieleen ja tehtiin varaus jo hyvissä ajoin. Sandro on äänestetty Helsingin parhaimmaksi brunssipaikaksi, mikä selittää sen suosiota. Odotukset olivat siis syystäkin korkealla!

Lauantaisin Sandrossa on paljon kehuja saanut vegebrunssi. Heti kun paikkaan astui sisään, niin tuli ihan sellainen olo kuin olisi ollut Berliinissä. Sisustus oli todella miellyttävä ja kotoisa ja kun henkilökunnastakin osa oli englanninkielisiä, niin unohti kyllä samantien olevansa Helsingissä. 

Brunssin hintaan sisältyi lasi skumppaa, mikä oli iloinen yllätys. Sitten ruokien kimppuun! Salaattipöydässä oli mielettömästi vaihtoehtoja, ja ne kruunautuivat vielä erilaisilla tahnoilla ja kastikkeilla. Lämpimäksi ruoaksi oli seitania, juustomunakasta ja jotain kvinoa-juttua. Juomana oli kahvia, teetä, tuoremehua ja kahta erilaista smoothieta. Leipäpuolella oli Sandron omaa gluteenitonta leipää ja croissantteja. Ja sitten tietenkin jälkiruokapöytä, joka oli parempi kuin missään muussa brunssipaikassa. Kakkuja oli varmaan yli kymmentä erilaista! Lisäksi oli erilaisia juustoja ja hedelmiä. En edes pystynyt maistamaan läheskään kaikkea mitä olisin halunnut, niin paljon oli valinnanavaraa.









 Yksi asia mistä tykkäsin paljon oli erikoisruokavalioiden huomiointi. Toki kasvissyöjille on hienoa kun tuolla voi syödä tuolla mitä vain, ja koska itsekin syön aika kasvispainotteisesti niin nautin täysillä kaikista lukuisista makuvaihtoehdoista mitä tuolla oli. Ja lisäksi niin kuin olen blogissakin kirjoitellut, olen herkän vatsani vuoksi vähentänyt tosi paljon viljojen käyttöä ruokavaliossani (kauraa lukuunottamatta), mikä onnistui tuollakin loistavasti, kiitos sen gluteenittoman herkullisen leivän. Sama juttu jälkiruokapuolella, jossa tarjolla oli useampiakin gluteenittomia kakkuja. Täydellistä! 




Vaikka paikka oli ihan alkua lukuunottamatta tupaten täynnä ihmisiä, ei missään vaiheessa ruokaa tarvinnut jonottaa. Joskus muissa brunssipaikoissa muistan kuinka jonot ovat olleen noutopöydillä aika pitkiä, mutta tuolla pääsi heti ottamaan mitä halusi. Pöytien asettelu oli selvästikin onnistunut.

Brunssi täytti siis kaikki odotukseni ja vielä enemmänkin. Jonkin verran eri brunssipaikkoja Helsingissä testanneena voin kyllä todeta, että Sandrosta tuli suosikkini. Toki täytyy muistaa, että hintakin oli korkeampi kuin muissa paikoissa, 25 €. Se kyllä kirpaisi, mutta toisaalta ruuista ja yleisestä tunnelmasta jäi niin hyvä mieli, ettei sitä sen enempää jäänyt miettimään. Pitää todellakin mennä joskus uudelleen!



7. syyskuuta 2014

Kirjasuosituksia, pitkästä aikaa!



Enpä olekaan ikuisuuteen kirjoitellut suosituksia lähiaikoina lukemistani kirjoista. Menneiden kuukausien aikana on tullut luettua useampiakin kirjoja, joiden joukossa on ollut muutama erityinen helmi. Tässä tulisi niistä esittelyt.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin. Olin kuullut tätä kirjaa kehuttavan useankin henkilön lempikirjaksi, joten tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla. Kirja kertoo nuoresta miehestä Richardista, joka lähtee vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Hän päätyy viettämään aikaa salaperäisen opiskelijajoukon kanssa ja viehättyy heidän tavoistaan ja ajattelustaan, joka poikkeaa koulun muista opiskelijoista. Kun hän myöhemmin saa kuulla ryhmän tehneen erään peruuttamattoman teon, alkaa koko porukan rivit rakoilla ja myös Richard tempautuu mukaan tapahtumavyyhtiin.

Kirja oli todella, todella hyvä. Tykkäsin paljon kirjailijan kerrontatavasta ja siitä, kuinka kaikki kuvailtiin tarkasti ja hyvin sanakääntein. Henkilöhahmojen persoonat olivat jotenkin poikkeuksellisia ja kiehtovia. Kirjaa on vaikea laittaa mihinkään tiettyyn kategoriaan: se oli ensin hyvin pitkää ihmisiä kuvaileva, mutta loppua kohden hyvinkin jännittävä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan!




Kathryn Stockett: Piiat. Kirja sijoittuu 1960-luvun Mississippiin ja kertoo piioista, jotka työskentelevat valkoihoisten kodeissa. Piiat kohtaavat työssään epätasa-arvoa, jota siihen aikaan pidettiin täysin normaalina. Erään rikkaan perheen tytär Skeeter ei kuitenkaan voi ummistaa silmiään monilta näkemiltään vääryyksiltä vaan haluaa tuoda piikojen kokemukset esiin haastattelemalla heitä ja alkamalla kirjoittaa kirjaa aiheesta. Projekti tehdään salassa koska vaakalaudalla paljastumisen sattuessa voi olla sekä piikojen työsuhteet ja jopa henki, samoin kuin Skeeterin asema omassa yhteisössään.

Kirja kerrotaan sekä piikojen että Skeeterin näkökulmasta, mikä pitää mielenkiinnon yllä ja antaa hyvää vaihtelua näkökulmaan. Kirjassa tapahtui paljon kaikkea, joten tylsiä kohtia ei tullut. Aihe oli muutenkin kiinnostava, ottaen huomioon miten erilaisessa maailmassa 60-luvulla näköjään voitiinkaan elää, vaikkei siitä nyt niin pitkä aika edes ole. Suosittelen!





Johan Persson & Martin Schibbye: Helvetin kellarissa. Tämän kirjan omista kokemuksistaan kirjoittivat ne kaksi ruotsalaista toimittajaa, jotka joutuivat jokunen vuosi sitten Etiopiassa vangiksi yritettyään päästä eräälle alueelle tekemään raporttia ruotsalaisyrityksen harjoittamasta toiminnasta siellä. Itse ainakin muistin kun tästä ruotsalaistoimittajien vankilaan joutumisesta kirjoitettiin silloin lehdissä, joten olin todella kiinnostut pääsemään lukemaan tämän! Johan ja Martin kertovat kirjassa vuorotellen mitä tapahtui, aina siitä asti kun he siirtyvät salakuljettajan kyydissä Somaliasta Etiopiaan, tapaavat siellä oppaaksi värvätyt sissijoukot mutta jäävätkin melkein heti kiinni, päätyen yli vuodeksi vankilaan kammottaviin olosuhteisiin. Heitä syytettiin terrorosmista, vaikka heidän tarkoituksenaan oli vain tehdä lehtijuttu alueesta, jonne on vaikea muuten päästä.

Tätä kirjaa lukiessa tajusi, kuinka rankkaa propagandaa Etiopiankin kaltainen valtio harjoittaa. Kun ilmaisunvapautta rajoitetaan noin rankalla kädellä kuin mitä ruotsalaistoimittajat saivat nahoissaan tuntea, niin ollaan ihmisen perusoikeuksien äärellä. Kannattaa ehdottomasti lukea, oli nimittäin tosi silmiä avaavaa luettavaa. Vankilakuvaukset ovat muutenkin aina jänniä, koska se on sellainen maailma josta ei onneksi kaikilla ole omakohtaisesta kokemusta. Vaikka Johan ja Martin eivät saaneet kirjoitettua sitä raporttia mitä olivat alunperin menneet tekemään, niin toisaalta he saivat kokemuksistaan aikaan kertomuksen, jonka avulla epäkohdat saatiin tuotua esiin vieläkin tehokkaammalla tavalla.



Pari sellaistakin kirjaa on tullut tämän vuoden puolella luettua, jotka ovat osoittautuneet hieman pettymyksiksi. Yksi niistä oli Aravind Adigan Viimeinen mies. Saman kirjailijan edellinen kirja Valkoinen Tiikeri oli aivan mielettömän hyvä, joten odotukset olivat korkealla tämän uudenkin kirjan suhteen. Mumbain kerrostaloon sijoittuva yhden miehen taistelu muuta kerrostalon väkeä vastaan erään päätöksen suhteen ei kuitenkaan tarinana vakuuttanut. Liikaa henkilöhahmoja, juoni ei edennyt, liikaa epäolennaisuuksia - jäi paha maku suuhun.

Toinen pienoinen pettymys oli Sophia Kinsellan uusin kirja Wedding Night. Kinsella osaa yleensä kirjoittaa viihdyttävän kepeästi, mutta tämä ei uponnut ainakaan minuun. Siinä seurataan siskoksia, joista toinen menee ex-tempore naimisiin ja toinen koittaa keinoja kaihtamatta Kreikan saarella estää hääyön onnistumista, koska hänen mielestään sisko on tekemässä virheen. Mielestäni kirja ei ollut ollenkaan hauska eikä juoneltaankaan kummoinen.

Huh, tulipas pitkä teksti! Tällä hetkellä odotan kovasti että kirjaston lainausjono lyhenisi niin saisin lainaan Donna Tarttin uutuuden Tikli. En malta odottaa!


Oliko edellä mainituissa kirjoissa teille tuttuja joukossa? :) Mitäs kirjoja ylipäätään olette lähiaikoina lukeneet?

1. syyskuuta 2014

Kotona


Syksyn tullen huomaan että viihdyn yhä enemmän kotona. Sama juttu koittaa aina syksyllä, johtuen viilenneen sään lisäksi myös siitä, että kesän ajan on tullut aina mentyä ympäriinsä, minkä jälkeen on kiva vaihteeksi hiljentää tahtia. Sohva tuntuu kutsuvammalta, ruoanlaittoon tulee käytettyä enemmän aikaa ja tekisi mieli myös sisustaa ja laittaa kotia. Ylipäätään haluan taas panostaa viihtyvyyteen ja paikallaan olemiseen.



Kaivoin pari päivää sitten kynttilät esiin. Miten paljon tunnelmaa ne tuovatkaan ja jotenkin rauhoittavat. Niin ihania kuin kesän pitkät valoisat illat olivatkaan, niin kyllä nyt vaihteeksi huomaa kuinka pimeissä illoissa on oma viehätyksensä.




Teetäkin tulee juotua nyt useammin. Kesällä tulee harvemmin hörpittyä teetä, koska siitä tulee aina niin kuuma, mikä ei houkuttanut varsinkaan loppukesän superhelteiden aikana. Nyt kun on vähän viileämpi niin kuuma juoma maistuu.

Olen sen verran herkkä kofeiinille, että olin varsin iloinen kun tajusin vähän aikaa sitten rooibos-teen olemassaolon. Oikeastaan se ei ole tee sanan varsinaisessa merkityksessä, koska se valmistetaan rooibos-pensaan lehdistä, joka ei kuulu teepensaisiin. Kyseessä on enemmänkin kofeiiniton yrttijuoma. Sitä kelpaa juoda iltaisinkin pelkäämättä että vaikuttaisi unensaantiin. Esimerkiksi vihreässä teessähän on kofeiinia ja olen huomannut senkin vaikuttavan nukahtamiseen, joten sitäkin juodessa olen ollut tosi tarkka kellonajan kanssa. Mulla ei muuten ole koskaan mitään vaikeuksia saada unta, mutta ainoastaan kofeiini voi hankaloittaa sitä. No, nyt ei tarvitse sitäkään miettiä kun olen löytänyt tuon rooiboksen.



Miten te olette vastaanottaneet syyskuun? :) Palaako sielläkin kynttilöitä ja teemuki höyryää?



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...